torstai 12. tammikuuta 2012

Sinun kanssasi kaikki on toisin

Sinun kanssasi kaikki on toisin. Tuo lause luki eräässä kortissa, jonka lähetin sinulle Irlantiin. Kai minun nyt pitäisi sanoa, että kaikki oli toisin. En kuitenkaan osaa käyttää ainakaan vielä mennyttä aikamuotoa, enkä tiedä osaanko koskaan. Jotenkin vain haluan uskoa siihen, että olet yhä lähelläni. Huolehdit minusta, laitat minut syömään ja yrität pakottaa minua tekemään normaaleja asioita, käymään koulussa jne. Olet kokoajan läsnä, vaikken sinua näekään. Ainakin mielikuvissani, jos ei muuten. Näin ajattelemalla pysyn edes jotenkin järjissäni.

Hoen myös itselleni, että jonakin päivänä me tapaamme. Toisinaan kun ajattelen näin, minut valtaa kauhu. Entä jos itse elänkin "normaalin elämän" ja pääsen luoksesi vasta monen kymmenen vuoden jälkeen. Miten malttaisin odottaa siihen asti! Ikävä on niin kova, että olisin valmis tekemään ihan mitä vain saadakseni sinut luokseni edes pieneksi hetkeksi. En tiedä miten jaksaisin odottaa. Silti vain yhden ainoan kerran olen miettinyt tosissani entä jos -vaihtoehtoa. Jokin voima sisälläni auttaa minua vain puskemaan eteenpäin tässä sumussa, hetki kerrallaan. Uskon, että tämä voima on sinun tahtosi. Tiedän, olen ehdottoman varma siitä, että sinä haluaisit meidän kaikkien jatkavan elämäämme ja olevan murehtimatta. Ethän sinä täälläkään ollessasi juuri murehtinut mistään. Miksi siis haluaisit, että me kaikki täällä murehtisimme nyt? Et haluaisi. Olen varma, että haluaisit minun vielä jonakin päivänä toteuttavan kaikki ne yhteiset haaveemme ja unelmamme. Haluaisit, että edes minä saisin sen omakotitalon, lapset ja auton, Saabin. Voi miten paljon olimmekaan ehtineet suunnitella ja unelmoida asioita tulevaisuuden varalle. Tällä hetkellä en voi missään nimessä kuvitellakaan, että jonakin päivänä nuo unelmamme toteutuisivat minun kohdallani. Vaikka olinkin vuosikaupalla haaveillut tuosta kaikesta itsekin, silti ne olivat meidän yhteisiä unelmiamme. Sinä teit niistä vihdoin minulle mahdollisia. Yhdessä teimme niistä unelmia, jotka tuntuivat realistisilta saavuttaa. Aika näyttää miten minulle vielä käy, mutta epäilen vahvasti, että tulet vielä ohjaamaan minua kohti noita toiveita jonakin päivänä. Vielä pitkään saat kuitenkin ohjata minua edes selviämään jokaisesta tulevasta päivästä, tunnista ja minuutista. Pieni äänesi pääni sisällä käskee minun jatkuvasti selvitä seuraavaan hetkeen. Kuin robotin omaisesti yritän syödä, tehdä jotakin ja nukkua. Toimin näin, koska en halua luovuttaa sinun takiasi. Haluan vielä joskus näyttää sinulle, että selviän tästä kaikesta. Olen oppinut ja saanut sinulta rohkeutta, vaikka nyt olo onkin hyvin heikko.

Miten paljon kaikkea ehdinkään oppia sinulta lyhyessä ajassa. En ole ikinä tavannut ketään niin positiivista ihmistä kuin sinä. Et koskaan lakannut hymyilemästä. Ehkä juuri hymyäsi minulla on kaikista suurin ikävä. Autoit aina kaikkia, vaikket aina olisi halunnutkaan. Silti olit heti paikalla, jos joku tarvitsi jotakin. Vaikka välillä sait hullujakin päähänpistoja, otit elämän aina vakavasti. Halusit selvästi elää hyvää elämää, täysillä. Ja niin totisesti teit. Ehkä tiesit, että elämäsi täällä on lyhyt ja siksi nautit siitä, mitä sinulle annettiin. Elämäntavastasi, positiivisuudestasi ja asenteistasi meillä kaikilla olisi paljon opittavaa. Olen todella harmissani siitä, että omat sukulaiseni ja ystäväni eivät ehtineet tutustua sinuun niin hyvin, että olisivat nähneet sen saman, jonka minä onneksi ehdin nähdä. Eräs ystäväni sanoi minulle, että ehkä minun tulisi yrittää päästä tästä surusta paremmin yli, ajatella välillä jotain muutakin. Hän sanoi, että ehkä minulle jäi vain suhteemme "alkuhuuma" päälle ja kaikki on ollut minulle vain alun ruusuista vaihetta. En luokkaantunut tästäkään väitteestä, sillä tiedän, että ulkopuolisen silmiin kaikki saattaakin vaikuttaa juuri siltä. Itse kuitenkin tiedän, että näin ei ole. Sinä vain olit minulle se oikea, elämäni rakkaus. Kaikki oli vain niin selvää alusta alkaen. Olit erityinen ihminen, sekä minulle että muille. Meillä molemmilla oli niin hyvä olla, ettei sitä voi sanoilla kuvata. Sinun kanssasi sain kokea sellaisen onnen, jota en ikinä olisi uskonut saavani kokea. Sinun kanssasi kaikki on toisin.


Omenankukka kukkii nopeasti
ja varisee vähästäkin,
ei kestä tuulta, ei kovaa kättä.
Omenankukka ei olisi
kaunis ja kaivattu
jos se kukkisi pitkään
eikä piittaisi mistään mitään.
Omenankukan kaltaiset ihmiset
ovat parhaita ihmisiä,
ja ne tuuli vie ensin mennessään.

- Tommy Tabermann -

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Hetki kerrallaan

Hetki kerrallaan. Tuo sanapari on tullut minulle todella tutuksi viimeisen parin kuukauden aikana. Siitä on tullut minulle uusi motto, jota hoen itse itselleni ja jota minulle hoetaan.

Elämäni muuttui täysin 3.11.2011 ja olen varma, ettei se enää koskaan tule olemaan samanlaista kuin ennen. Tuona aamuna, marraskuun kolmantena päivänä heräsin aikaisin lähteäkseni kouluun. Tarkistin kuitenkin vielä ennen lähtöäni, joko Loas olisi julkaissut sijoituksemme perheasuntojonossa. Ilokseni huomasin, että sijoitukset olivat tulleet ja olimme ykkösinä kaikkiin hakemiimme kohteisiin. Mietin pitkään, soittaisinko sinulle heti ja kertoisin ilouutisen; pääsisimme taatusti muuttamaan yhteiseen kotiin heti, kun sinä vaihdosta kotiutuisit. Ajattelin kuitenkin, etten viitsi herättää sinua. Kello Irlannissa olisi ollut vasta puoli kuusi aamulla. Päätin, että soitan sinulle illalla ja kerron ilouutiset sitten. Tuota puhelua en koskaan saanut soittaa. Silti tiedän, että juhlit kanssani asiaa ja olisit ollut yhtä iloinen kuin minäkin, jollet jopa iloisempi. Yhteenmuuttaminen kun oli vielä ollut sinun ehdotuksesi, ehdotus jota minä en ollut uskaltanut sanoa ääneen. Olen päättänyt, että enää en jätä mitään kertomatta.

Illalla olin jumppaamassa seurakuntakeskuksella. Jumpan jälkeen katsoin puhelinta. Äitisi oli soittanut minulle monta kertaa ja kaveriltani oli tullut varovainen viesti; ilmoittele itsestäsi. En osannut aavistaa mitään pahaa ja miten olisinkaan voinut aavistaa. Kuvittelin, että äitisi on soittanut minulle jotakin sinun ensi viikolla Suomeen tulostasi. Olin ehdottoman varma, että äitisi asia on iloinen, mutta se olikin kaikkea muuta. Soittaessani takaisin äidillesi sain kuulla elämäni järkyttävimmät uutiset. Olit ollut valokuvaamassa kalliolla ja tippunut mereen. Tipahdin katukivetykselle, enkä osannut sanoa tai kysyä mitään. Muistan vain, miten äitisi hoki minulle, että "Markus on hyvä uimaan". Aloin hokea samaa pääni sisällä. Soitin itkien ja huutaen asiani tädilleni. Joku jumppaajista tuli kysymään, onko minulla kaikki kunnossa. Muistan sanoneeni, ettei todellakaan ole ja halanneeni häntä. Pyysin häntä toivomaan parasta ja hän lupasi rukoilla puolestani. Minulla ei ole aavistustakaan kuka tuo nainen oli, mutta jotenkin hänen lupauksensa helpotti minua sen verran, että sain raahauduttua lyhyen matkani kotiin. Sen jälkeen en muistakaan oikeastaan yhtään mitään. Olin täysin shokissa ja itkin ja toivon vain. Ilmeisesti melko pian äitini ja hänen molemmat siskonsa olivat luonani. He yrittivät soittaa epätoivoisia puheluita ja saada tietoa tapahtumista. Tiesimme vain, että myrsky oli Irlannissa todella paha ja auttajia on paikalla. Muistan jutelleeni isäsi kanssa puhelimessa ja hänen pienen pieni toiveensa oli, että istuisit jossain kallion nokassa ja odottelisit siellä. Aloin toivoa samaa. Illan aikana myös yksi parhaista ystävistäsi soitti minulle parikin kertaa. Hänellä oli kertoa joitakin väliaikatietoja, mutten enää muista mitä. Olin niin shokissa. Aika tuntui matelevan ja tuo ilta on varmasti ollut elämäni pisin ilta. Jossain vaiheessa siirryimme vanhempieni luokse ja minulle yritettiin tyrkyttää ruokaa ja juomaa. Muistan vain, ettei mehulasi kestänyt käsissäni, sillä ne tärisivät niin paljon. Jälkikäteen kuulin myös, että silmäni olivat näyttäneet kauheilta, sillä pupillit olivat olleet lautasen kokoiset järkytyksestä. Keskiyön paikkeilla tieto sitten lopulta tuli. Kolme peräkkäistä tekstiviestiä, äidiltäsi, isältäsi ja ystävältäsi. Valitettavasti ne kaikki kertoivat saman kauhean viestin. Sinut oli löydetty menehtyneenä. Tuona yönä en nukkunut silmäystäkään. Edessäni pyöri hidastettu filmi siitä, miten olet meren armoilla.

Seuraavat päivät elin todella synkässä sumussa. Sinua ei oltu saatu nostettua merestä ylös, sillä myrsky oli niin raivoisa. Isäsi soitti minulle muutamia kertoja. Joka ikisellä kerralla, kun puhelin soi ja näin soittajan olevan isäsi, toivoin, että olisi tapahtunut jokin erehdys. Olin aina aivan varma, että isäsi soittaa ja kertoo, että kaikki onkin hyvin. Sinut olisi vielä kuitenkin löydetty jostain. Mutta ei. Puhelut käsittelivät muistaakseni vain sitä, että sinun kehoasi ei ole vieläkään saatu nostettua merestä. Tiesin, että jos tämä kaikki on todella totta, sinulla on kaikki hyvin, olet päässyt taivaaseen. Yritin vakuutella itselleni, että sitä parempaa paikkaa ei ole ja sinusta huolehditaan kyllä. En ollut aiemmin juuri suonut ajatuksiani kuoleman jälkeiselle elämälle, sillä en ollut menettänyt ikinä ketään läheistäni. Yhtäkkiä tuo kaikki oli kuitenkin hyvin tärkeää. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin uskoa heti alusta alkaen siihen, että sinulla on kaikki hyvin. Olet turvassa ja siellä missä sinun kuuluukin olla. Voimat eivät yksinkertaisesti vieläkään riittäisi kuvittelemaan mitään muuta ja minun on pakko uskoa tuohon kaikkeen aivan sokeasti, täydestä sydämestäni.

Tuon marraskuun kolmannen päivän jälkeen elämäni on todella ollut hetki kerrallaan kamppailua. En kertakaikkiaan kykene tekemään suunnitelmia pientä hetkeä edemmäs. Aluksi jo seuraava sekunti tai minuutti tuntui olevan mahdottoman kaukana. Vieläkään en kykene järkevästi ajattelemaan samaa iltaa pidemmälle ja suunnitelmien tekeminen tuntuu turhalta ja todella vaikealta. Se tuntuu oudolta ennen niin järjestelmälliselle ihmisille. Se on kuitenkin ainut tapa toimia nyt. Elää tässä hetkessä. Hetki kerrallaan.