Hetki kerrallaan

Hetki kerrallaan. Tuo sanapari on tullut minulle todella tutuksi viimeisen parin kuukauden aikana. Siitä on tullut minulle uusi motto, jota hoen itse itselleni ja jota minulle hoetaan.

Elämäni muuttui täysin 3.11.2011 ja olen varma, ettei se enää koskaan tule olemaan samanlaista kuin ennen. Tuona aamuna, marraskuun kolmantena päivänä heräsin aikaisin lähteäkseni kouluun. Tarkistin kuitenkin vielä ennen lähtöäni, joko Loas olisi julkaissut sijoituksemme perheasuntojonossa. Ilokseni huomasin, että sijoitukset olivat tulleet ja olimme ykkösinä kaikkiin hakemiimme kohteisiin. Mietin pitkään, soittaisinko sinulle heti ja kertoisin ilouutisen; pääsisimme taatusti muuttamaan yhteiseen kotiin heti, kun sinä vaihdosta kotiutuisit. Ajattelin kuitenkin, etten viitsi herättää sinua. Kello Irlannissa olisi ollut vasta puoli kuusi aamulla. Päätin, että soitan sinulle illalla ja kerron ilouutiset sitten. Tuota puhelua en koskaan saanut soittaa. Silti tiedän, että juhlit kanssani asiaa ja olisit ollut yhtä iloinen kuin minäkin, jollet jopa iloisempi. Yhteenmuuttaminen kun oli vielä ollut sinun ehdotuksesi, ehdotus jota minä en ollut uskaltanut sanoa ääneen. Olen päättänyt, että enää en jätä mitään kertomatta.

Illalla olin jumppaamassa seurakuntakeskuksella. Jumpan jälkeen katsoin puhelinta. Äitisi oli soittanut minulle monta kertaa ja kaveriltani oli tullut varovainen viesti; ilmoittele itsestäsi. En osannut aavistaa mitään pahaa ja miten olisinkaan voinut aavistaa. Kuvittelin, että äitisi on soittanut minulle jotakin sinun ensi viikolla Suomeen tulostasi. Olin ehdottoman varma, että äitisi asia on iloinen, mutta se olikin kaikkea muuta. Soittaessani takaisin äidillesi sain kuulla elämäni järkyttävimmät uutiset. Olit ollut valokuvaamassa kalliolla ja tippunut mereen. Tipahdin katukivetykselle, enkä osannut sanoa tai kysyä mitään. Muistan vain, miten äitisi hoki minulle, että "Markus on hyvä uimaan". Aloin hokea samaa pääni sisällä. Soitin itkien ja huutaen asiani tädilleni. Joku jumppaajista tuli kysymään, onko minulla kaikki kunnossa. Muistan sanoneeni, ettei todellakaan ole ja halanneeni häntä. Pyysin häntä toivomaan parasta ja hän lupasi rukoilla puolestani. Minulla ei ole aavistustakaan kuka tuo nainen oli, mutta jotenkin hänen lupauksensa helpotti minua sen verran, että sain raahauduttua lyhyen matkani kotiin. Sen jälkeen en muistakaan oikeastaan yhtään mitään. Olin täysin shokissa ja itkin ja toivon vain. Ilmeisesti melko pian äitini ja hänen molemmat siskonsa olivat luonani. He yrittivät soittaa epätoivoisia puheluita ja saada tietoa tapahtumista. Tiesimme vain, että myrsky oli Irlannissa todella paha ja auttajia on paikalla. Muistan jutelleeni isäsi kanssa puhelimessa ja hänen pienen pieni toiveensa oli, että istuisit jossain kallion nokassa ja odottelisit siellä. Aloin toivoa samaa. Illan aikana myös yksi parhaista ystävistäsi soitti minulle parikin kertaa. Hänellä oli kertoa joitakin väliaikatietoja, mutten enää muista mitä. Olin niin shokissa. Aika tuntui matelevan ja tuo ilta on varmasti ollut elämäni pisin ilta. Jossain vaiheessa siirryimme vanhempieni luokse ja minulle yritettiin tyrkyttää ruokaa ja juomaa. Muistan vain, ettei mehulasi kestänyt käsissäni, sillä ne tärisivät niin paljon. Jälkikäteen kuulin myös, että silmäni olivat näyttäneet kauheilta, sillä pupillit olivat olleet lautasen kokoiset järkytyksestä. Keskiyön paikkeilla tieto sitten lopulta tuli. Kolme peräkkäistä tekstiviestiä, äidiltäsi, isältäsi ja ystävältäsi. Valitettavasti ne kaikki kertoivat saman kauhean viestin. Sinut oli löydetty menehtyneenä. Tuona yönä en nukkunut silmäystäkään. Edessäni pyöri hidastettu filmi siitä, miten olet meren armoilla.

Seuraavat päivät elin todella synkässä sumussa. Sinua ei oltu saatu nostettua merestä ylös, sillä myrsky oli niin raivoisa. Isäsi soitti minulle muutamia kertoja. Joka ikisellä kerralla, kun puhelin soi ja näin soittajan olevan isäsi, toivoin, että olisi tapahtunut jokin erehdys. Olin aina aivan varma, että isäsi soittaa ja kertoo, että kaikki onkin hyvin. Sinut olisi vielä kuitenkin löydetty jostain. Mutta ei. Puhelut käsittelivät muistaakseni vain sitä, että sinun kehoasi ei ole vieläkään saatu nostettua merestä. Tiesin, että jos tämä kaikki on todella totta, sinulla on kaikki hyvin, olet päässyt taivaaseen. Yritin vakuutella itselleni, että sitä parempaa paikkaa ei ole ja sinusta huolehditaan kyllä. En ollut aiemmin juuri suonut ajatuksiani kuoleman jälkeiselle elämälle, sillä en ollut menettänyt ikinä ketään läheistäni. Yhtäkkiä tuo kaikki oli kuitenkin hyvin tärkeää. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin uskoa heti alusta alkaen siihen, että sinulla on kaikki hyvin. Olet turvassa ja siellä missä sinun kuuluukin olla. Voimat eivät yksinkertaisesti vieläkään riittäisi kuvittelemaan mitään muuta ja minun on pakko uskoa tuohon kaikkeen aivan sokeasti, täydestä sydämestäni.

Tuon marraskuun kolmannen päivän jälkeen elämäni on todella ollut hetki kerrallaan kamppailua. En kertakaikkiaan kykene tekemään suunnitelmia pientä hetkeä edemmäs. Aluksi jo seuraava sekunti tai minuutti tuntui olevan mahdottoman kaukana. Vieläkään en kykene järkevästi ajattelemaan samaa iltaa pidemmälle ja suunnitelmien tekeminen tuntuu turhalta ja todella vaikealta. Se tuntuu oudolta ennen niin järjestelmälliselle ihmisille. Se on kuitenkin ainut tapa toimia nyt. Elää tässä hetkessä. Hetki kerrallaan.